Viimeaikoina on ollut paljon puhetta siitä, miten vähän virtuaalimaailmassa on laukkaharrastajia. Toisinaan uusia talleja syntyy kuin sieniä sateella, mutta ne lopettavat toimintansa ennen kuin ehtivät sitä kunnolla käynnistääkään. Miksi me emme kiinnosta uusia harrastajia pidempään? Johtuuko se päältä katsoen monimutkaisista säännöistämme vai siitä, etteivät laukkajaoksen sivut ole täynnä samanlaisia hienoja skriptejä kuin VRL:n ja siihen kuuluvien jaosten?
Toisaalta osa meistä on jäänyt lähtemättömästi, emme katoa edes kulumalla. Sellaiset suuret laukkatilat kuten Agave Sport Horses, Sasnak Thoroughbreds, Lux Stud ja Avalon Race Horses ovat seisoneet pitkään jaloillaan ja näyttävät tätä nykyä kasvattaneen niin tukevat juuret peruskallioon saakka, etteivät ne hevillä irtoa. Minusta laukkaharrastajien ehdoton valtti on yhteisöllisyys. Me kaikki tiedämme toisistamme edes jotakin, monet juttelevat paljon muustakin kuin virtuaaliasioista.
Olemme käpertyneet kerälle oman porukkamme sisälle ja hyrisemme tyytyväisyydestä, kun meillä on niin hyvä yhteishenki. Onko tämä sitten johtanut siihen, etteivät uudet harrastajat saa osaansa paljon puhutusta "hyvästä meiningistä"? En oiekin jaksa uskoa, että kysymys todella olisi siitä. Itse kuvittelen vastaanottaneeni uudet tulokkaat verbaalisella hymyllä, joka ulottuu korvasta korvaan ja yrittäneeni olla mahdollisimman ystävällinen ja auttaa, milloin he ovat uskaltaneet apua pyytää.
Entäpä sitten se, että keski-ikämme todella taitaa olla silmiin pistävästi korkeampi, kuin ratsupuolella? Sen uskon tosin johtuvan lähinnä siitä, että me vanhat hapatukset olemme juurtuneet ja laukkoihin vain on vähemmän kiinnostusta, koska niistä ei tiedetä juuri mitään: reaalimaailmassakaan laukat eivät koskaan juurtuneet Suomeen, meillä ravataan. Sitä paitsi uskon meidän olevan riittävän nuorekkaita tullaksemme toimeen nuorempienkin kanssa. Tämä voi tietenkin olla silmän lumetta, kyllähän jokainen vanhus haluaisi olla nuori.
Tästä aasinsillan vetämällä pääsen siihen, miksi Weekly Racing syntyi. Halusin tehdä meidät tunnetummiksi. Tavoitteni ei suinkaan ole kilpailla The Racing Journalin kanssa, vaan luoda toinen, hieman useammin ilmestyvä, ajantasainen laukkalehti, jota voisivat lukea muutkin kuin virtuaaliharrastajat, jotta joku epäonninen saattaisi vaikka innostua toiminnastamme.
Koska tämä on vasta ensimmäinen numero, emme voi taata jatkuvuutta. Voin vain luvata, että aion yrittää. Ehkä jäämme lyhyeksi tähdenlennoksi hetken hekumassa, kukapa sen tietää. Ehkä olen vain suuruudenhullu. Toivon kuitenkin, että muutkin ihmiset innostuisivat kirjoittamaan Weekly Racingiin, sillä lehden kasaaminen viikosta toiseen yksinään (vaikka kuinka kirjoittamisesta nautinkin), voisi olla aavistuksen verran turhan raskas homma kun syksy ylioppilaskirjoituksineen puskee päälle kuin höyryjuna.
On tietenkin suuruudenhullua kuvitella, että yksi laukkalehti heittäisi meidät pinnalle, varsinkin kun yksikään meistä ei ole huippujournalisti (kenenkään piileviä kykyjä vähättelemättä) ja kyseessä ovat yhtä kaikki keksityt henkilöhahmot ja hevoset. Kun kurkistan totuutta silmiin, alan pelätä, että tässä käy helposti niin, että Weekly Racingista tulee Avalon Race Horsesin tapahtumien näyttämö, jos kukaan muu ei iske minulle jutunjuurta oman tallinsa tapahtumista. Yhden tallin asioilla ei tehdä kovin hyvää journalismia.
Alkaako teistäkin tuntua siltä, että yritän vain täyttää kolme palstaa tekstillä? Ehkäpä niin. Lienee siis asiallista lopettaa tämä tyhjän päiväinen höpötys ja viskata hevosenkenkä teille, toivoen, että Weekly Racing lähteen nousuun, eikä jää lyhyeksi välähdykseksi, vaan muuttuu satelliitiksi, joka kiertää maata tasaiseen tahtiin (ettekö tekin inhoa tuota kielikuvaa?). Te, arvon lukijat, olette se, jota me tarvitsemme!
Kunnioittavasti teidän (orjanne kynänvarressa)
- Eilowy
Kommentit