On menossa risuestelaukkojen lamakausi. Edes lajin suurimpaan arvokilpailuun The Grand Nationaliin ei saatu kuin neljä osallistujaa. Onko laji vajonnut pohjaan lopullisesti vai voisimmeko tehdä jotakin sen nostamiseksi taas pinnalle?

Risuestelaukat ovat laji, jossa parhaimmillaan 18 hevosta juoksee radalla samaan aikaan ja hyppää samaan aikaan korkeiden pensasesteiden ylitse täydessä vauhdissa. Laji on vaarallinen, onnettomuuksia sattuu paljon enemmän kuin sileillä radoilla, sillä esteet saattavat peittää kaatuneen ratsukon näkyvistä, jolloin törmäyksiä sattuu helpommin. Hevosetkin voivat helpommin kompastua ja jockeyt pudota. Tähän nähden tuntuu kohtuuttomalta, että palkintosummat ovat usein pienempiä, kuin sileillä radoilla, mikä toisaalta johtuu yksinkertaisesti siitä, ettei laji ole yhtä suosittu.

Virtuaalisissa risu- ja sekaestelaukoissa (erona risuihin, että esteet voivat olla puuta, muovia tai metallia) nähdään usein hämmästyttävänkin lyhyitä matkoja ja suuria estemääriä matkaan nähden. Hevosen valmisteleminen hyppyyn täydessä kiitolaukassa ei ole mikään helppo tehtävä edes silloin, kun esteiden välit ovat pitkiä. Reaalimaailmassa esteet asettuvat radalle yleensä noin furlongin välein, toisinaan väljemminkin ja matkat ovat usein yli kaksi mailia (enemmän kuin 16 furlongia). Haluammeko pitää lyhyet matkamme, vai siirrymmekö yhä enemmän todellisen maailman viitoittamaan suuntaan?

Radoilla näkee valitettavan paljon myös sekalaukkaajia, jotka ovat usein uusien harrastajien keino vastata siihen, että kilpailutarjontaa risuesteillä on niin vähän. Todellisessa maailmassa yksikään hevonen ei kerta kaikkiaan voisi kilpailla samaan aikaan sileillä radoilla ja risuesteillä. Usein risuestehevoset ovat sileillä epäonnistuneita täysiverisiä tai vartavasten jalostettuja yksilöitä. Ajatuksen mahdottomuus tulee vastaan jo siinä, että jo vasta-alkajien luokissa esteiden korkeus on usein jopa 120 senttimetriä, jota ei mikä tahansa hevonen ylitä ilman kunnollista ja pitkäaikaista harjoittelua.

Yksi mahdollinen selitys risuestelaukkaajien pienelle määrälle voisi olla se, että ne pääsevät radoille sileiden laukkaajia myöhemmällä iällä, johtuen lajin vaatimuksista. Voisi kuitenkin kuvitella, ettei yhden CAS-vuoden (12 viikkoa) odottelu olisi niin kamalan vaikeaa.

Entäpä miksi risuestelaukkoja järjestetään niin vähän? Todennäköisesti kyseessä on pitkälti kysynnän ja tarjonnan laki. Kun kysyntää ei ole, ei kukaan tarjoa ja toisaalta toisin päin. Kannustaisinkin ihmisiä lisäämään sileiden laukkojen lisäksi kisoihinsa yhden tai kaksi risuestelähtöä. Niiden järjestäminen ja arpominen ei ole sen vaativampaa, usein jopa helpompaa, koska osallistujia on vähemmän. Risuestehevoset ovat aivan yhtä hienoja laukkaajia, kuin muutkin, eikä niitä suinkaan pitäisi väheksyä.

Toivon hartaasti, että tämä hieno laji lähtisi uuteen nousuun ja saisimme sille uusia harrastajia. Häpeäkseni toki myönnän, ettei omassakaan tallissani ole kovin monta risuestehevosta, tällä hetkellä kaiketi kolme kilpailevaa, mutta olkaa te minua parempia ihmisiä, järjestäkää enemmän risuestelähtöjä ja hankkikaa muutama risuestehevonen talliinne. Se ei vaadi keneltäkään liikaa.